Jyrän alle jäänyttä tekstiä

Julkaisin tämän alunperin Facebookissa Niksejä syrjäytymisen ehkäisemiseen -yhteisössä, mutta se jäi siellä muun kommenttitulvan alle. Siispä julkaisen sen nyt uudelleen blogissani hetimiten. (Päivitys: suora linkki tekstiini Facebookissa.)

Minusta on hienoa, että tämänkaltaisia yhteisöjä ja asioita nostetaan ihmisten toimesta esille. Arhinmäen saama huomio mediassa on ollut naurettavaa, samoin tämä Niinistön hyvin teennäisen oloinen syrjäytymisen ehkäisy.

Näin henkilökohtaisesti minulla oli pitkään vaikeuksia tuossa 00-luvulla saada oman elämän alusta kiinni ja suurimpana yksittäisenä syynä voi pitää yhteiskunnan tilaa ja toimia: 90-luvun jäljiltä olivat tehostamis- ja tehokkuusasiat edelleen trendiä ja kasvoin aikana, jolloin moiset vaatimukset asetettiin oletuksena nokan eteen, että hyväksy tämä ja siirry työelämään. Mutta eihän minulla ollut hajuakaan siitä, millaista edes normaali työelämä olisi.

Datanomiksi valmistumisen jälkeen vedin läpi masennusvuosia, en mennyt tuhlaamaan yhteiskunnan rahaa vetäytymällä psykiatrille tms. vaan selvitin ongelmat omillani – ja tähän ei oikeasti pysty kauhean moni, minä vain olen tarpeeksi iso jästipää sen suhteen, että omillani pitää selvitä. Tein sitten reilut viisi vuotta sitten riskihypyn vanhempien luota asumaan tänne etelään työn perässä. Ensimmäisestä työpaikasta ei tullut lopulta mitään ja työttömyyttä tuli vielä muutamia kuukausia lisää. Sosiaalista elämää oikean elämän puolella ei ollut.

Lopulta onnistuin löytämään työpaikan, jossa sain huomata, että minulla riitti niin fyysisiä kuin henkisiä kykyjä selvästi ylitse monien muiden tason. En yleensä vaatimattomana miehenä tuo tätä asiaa näin esille, mutta se on kuitenkin fakta. Muunmuassa tämän seikan huomaaminen on auttanut minua huomaamaan, että minussa itsessäni ei ole ollut yhtään mitään vikaa. Vain yhteiskunnalta saamissani yleiskuvassa ja odotuksissa. Olen ollut masentunut ja paskassa jamassa täysin turhaan.

Vielä viime vuonna toimin töissä ajoittain ylitehokkaasti antaen itsestäni enemmän kuin mitä oli tarve. Tänä vuonna tunnen vihdoinkin löytäneeni sen kultaisen keskitien, jossa saan työhommat tehtyä ja silti jää energiaa myös omalle ajalle olla kiinnostunut ja tehdä niitä asioita, joista pidän.

Elämänkokemusta ei saa, jos ei ole ympärillä toisia ihmisiä. Työelämässä tämä on mahdollista. Yksin asumaan pakotettuna työttömänä yksiössä netin varassa roikkuen se ei onnistu. Palkka nykytyössäni on surkea ja hädintuskin jää käteen enemmän kuin mitä työttömänä työnhakijana (varsinkaan verrattuna vanhempien luona asumiseen!), mutta muiden, erilaisten ihmisten läsnäolo työpaikalla kyllä korvaa reippaasti sen rahan niukkuuden.