Aivan eri ihminen

Kuusi vuotta takaperin elämäni oli verrattain vaatimattomissa uomissa. Taisin vielä vedellä viimeisiä päiviä yhdessä ensimmäisen (ja tämänhetkisen) kämppikseni kanssa yksiössä Riihimäellä ja olin saanut määräaikaisia töitä Hyvinkäältä keräilijänä. Jalat olivat juuri tainneet tottua päivittäiseen kilometrien kävelyyn, mikä moisessa työskentelyssä on varsin välttämätöntä. Kropan puolesta kaikki hyvin. Pääni ei kuitenkaan ollut kunnossa. Se oli sairas.

Älykkäänä mutta ikänsä työttömyyskierteessä olleena on se ongelma, että asioita ajattelee liikaa. Ja sitä ajattelee vääriä asioita. Työelämä näyttäytyi nuoren silmään aikamoisena hirviönä: kaikki neuvot ohjasivat siihen suuntaan, että saadakseen töitä piti suorastaan valehdella ja että liiallista rehellisyyttä pitäisi välttää. Pitäisi näyttää itsestään vain hyvät puolet ja hyvin perisuomalaisella vaatimattomuudella kasvatettuna tämmöinen oli erittäin ahdistavaa. Sillähän sitten osaltaan oli syötetty masentumisen siemenet jo vuosia aiemmin.

Nuorena innokkaana sitten tein keräilijän töitäni aikamoisella palolla. Aluksi liikkumiseni oli jopa vaarallista, mutta ajan myötä sain priorisoitua itseni tärkeämmäksi kuin sen, että saisin napsittua jokin kirjan viisitoista sekuntia nopeammin. En koskaan kehdannut kysyä yksityiskohtia, mutta veikkaan helposti keränneeni joinakin päivinä kaksinkertaisesti tavoitemäärän. Ihan vain sillä, että yhdistin nopeutta ja kykyäni ymmärtää miten paljon aikaa milläkin tavalla toimiminen vei. Työsuhteeni ei kuitenkaan vakinaistunut vielä ensimmäisestä vuodesta, vaikka sitä jatkettiin muistaakseni kaksi kertaa. Sitten jäin taas työttömäksi.

Olin kuitenkin päässyt vihdoinkin uuteen henkiseen kukoistukseen. Pystyin pitkästä aikaa kokemaan hyvää oloa. Samaan aikaan kun työt loppuivat, niin tapahtui puolipakollinen muutto keskelle korpea (niin ”korpea” kuin Etelä-Suomessa nyt voi päästä). Jokusen kuukauden ajan oloni pysyi pirteämpänä, mutta pidemmän päälle joutilaisuus ei ole hyvästä. Minun oli pakko päästä takaisin töihin, joten hain ja pääsin takaisin samaan työpaikkaan, muutin Hyvinkäälle yksikseni ja lopulta vakiinnutin työni. Ei enää määräaikaisuutta. Tämä jos mikä tekee hyvää ja antaa myös mahdollisuuden ajatella työnantajastaan vähän positiivisemmin. Silloinkin kun työnantajan toimintatavat ovat kankeita eivätkä mahdollista työntekijöitä antamaan isompaa kykyjensä mukaista panosta, minkä sain havaita moneen kertaan: jos olit duunari, niin olit duunari. Mahdollisuudet vaikuttaa mihinkään konkreettiseen ja hyödylliseen pieneen muutokseen olivat olemattomat. Suomalaista byrokraattista vaikutusmahdollisuutta kyllä tarjottiin. No, joku yksittäinen henkilö hyötyi siitä vähäsen kun jonkun aloitteen sai läpi ja lämpimiä sanoja siihen päälle. Ruohonjuuritason parannuksia tapahtui vain harvoin ja niistäkin isoimmat olivat omapäisen toimintani ansiota.

Mutta mitäpä tästä katkeroitumaan. Ehkä olisin voinut aggressiivisemmin vaikuttaa heihin, joilla on valta. Toisaalta kulttuuri ei siihen antanut myöden. Vaihtoehdoksi nousi lopulta hakeutua kohden ”kutsumusammattiani” ohjelmoijaksi. Parin harhahaun jälkeen osuin kolmannella napakymppiin ja päädyin nykyiseen työpaikkaani. Sen työkulttuuri on antanut minulle mahdollisuuden kehittyä pois valheiden, rajallisuuksien ja ankeuden maailmasta. Olen päässyt kokemaan ja näkemään työelämän, jossa voi olla kuin on ja jossa on mahdollisuudet oikeasti kehittyä. Aina asiat eivät ole niin ruusuisia, mutta on verrattain vapauttavaa kun ei ole pakko toimia todella kovien ja keinotekoisten rajojen mukaan. Ja saa olla rehellinen siitä, mitä osaa ja ennen kaikkea siitä, mitä ei osaa!

Yksi asia, mitä työmaailmassa kovasti tunnutaan yliarvostavan on koulupaperit. Jos on näyttää sitä ja tuota, niin se antaa monissa paikoissa ratkaisevan edun työn saamiseen. Tai ainakin tämmöistä harhakuvaa halutaan pitää yllä. Minua taas kouluttautuminen kouluttautumisen vuoksi ei ole koskaan kiinnostanut. Voinkin olla kiitollinen siitä, että sain työni puhtaasti omilla avuillani: osoitin olevani erittäin kiinnostunut kuin myös osasin vastata moniin ohjelmointikysymyksiin. Esimerkiksi CV:llä (jota minulla ei edes ollut!) ei ollut minkäänlaista vaikutusta siihen, että sain paikan. Vapaamuotoinen hakemukseni oli riittävä tapaamisen lisäksi.

Kaikki tämä on alkanut antaa minulle mahdollisuuden luoda kykyä nähdä ”paskan läpi”. Pystyn nyt keskittymään oleelliseen ja olemaan huomioimatta asiat, joilla ei ole väliä. Tämä koskee siis niin työasioita kuin myös tapaani katsella elämää ylipäätään. Pystyn taas viimein arvostamaan ja välittämään itsestäni ja tämä antaa myös paljon enemmän voimia siihen, että voin toimia samoin muiden suhteen. En vielä tiedä sitä, mihin elämäni tulee lähivuosina suuntautumaan, mutta väistämättä eteen tulee jotakin mielenkiintoista. Menneisyyden kahleet ovat poissa.

Toivottavasti tästä pitkästä lurituksesta on joskus jotain iloa jollekulle.