Tervetuloa vastuuttomuusyhteiskuntaan!

Hesari tietää kertoa, että pakkomielteinen halvalla ostamisen kulttuuri vaivaa suomalaisia.

Kyllä nyt taas nousi vastuullisuus esille kun pitkään kasvaneilla katteilla toimineet S- ja K-ryhmä joutuivat terveen kilpailun takia laskemaan hintojaan markkinaosuuksien pelossa. Syntyi hintakilpailu. Pitää laskea katetta. Halvat hinnat on in. Halvalla ostaminen on in.

Toisin kuin Hesarin artikkeli väittää, emme suinkaan ole pienessä talousnotkahduksessa. Menemme nyt käytännössä seitsemättä vuotta talouden taantumassa, joka on alkanut tuntua yhä useammilla. Tähän hätään saamme syytöksiä Lidlin suuntaan ja vetoapua kuoleville Anttilalle ja Stockmannille, jotka eivät ole löytäneet keinoa iskeä verkkokauppoja vastaan. Tai siis, eivät oikeastaan edes yritä, koska netAnttila ja Stockmannin verkkokauppa ovat niin hirvittävän huonoja, että kilpailijat nauravat niille. Eivät toki julkisesti, koska se olisi epäkohteliasta ja pahaksi bisnekselle.

Fiksua rahankäyttöä

Nyt pidetään fiksuna ihmistä, joka on varakas mutta ostaa silti Lidlin halvinta tuontieinettä.

Minä olen hämmentynyt siitä, miksi Lidl on tuotu tähän. Lidl on alusta alkaen ollut edullinen toimija Suomessa. Tuotevertailuissa Lidlin ruuat on havaittu hyviksi hinnastaan huolimatta. Ostoskorivertailuissa Lidl on ollut vuosikausia edullisin vaihtoehto. Mitä tekemistä tällä on sen kanssa, että varakas ihminen ostaa einesruokia? Ei yhtään mitään.

Lidlin nostaminen syntipukiksi on vastuutonta.

Fakta on, että nyt ollaan taantumassa ja tämän vuoksi ihmiset kiristävät vähän vyötä. Joillekin kiristämisen tarve on todellista, koska rahaa ei ole, mutta toisille se on näennäistä: kiristetään rahankulutusta, vaikka oikeasti tullaan toimeen hyvin. Se on sen tason typeryyttä, että ihmettelen miksi moista kukaan haluaisi rinnastaa fiksuuteen ja tehdä siitä vielä yleistyksen.

Vauraudessa on tämä oma kirouksensa: rahaa halutaan aina kasata lisää rahan luo, vaikka vähemmälläkin varmasti pärjäisi. Varakkaat ihmiset eivät ole vastuullisia jo yksinkertaisesti siksi, että heillä on varaa enempään kuin olisi todellinen tarve. He voivat yrittää olla vastuullisia ja eettisiä, mutta harvempi sitä todellisesti tulee olemaan – ainakaan luonnon kannalta. Toisaalta, tämä ei ole vain varakkaampien ongelma: kaikilla meillä on aina parannettavaa. Ihmiselle on luontaista yrittää luopua mahdollisimman vähästä ja saada mahdollisimman paljon. Se on yksilöllisen edun tavoittelua. Halutaan tehdä ”hyvät kaupat”.

Parasta yleisen talouden kannalta olisi, jos ylimääräinen raha menisi kiertoon ja pitäisi taloutta yllä. Tämän tapahtumiselle on paljon käytännön esteitä. Esimerkiksi asumisen kustannukset ovat nousseet edelleen taantumasta huolimatta, jolloin lähes kaikki käyttävät suuremman osuuden osuuden tuloistaan asumiseen. Tämä on pois talouden elpymiseltä. Sivuvaikutuksena osa ihmisistä pakotetaan suoraan halpatuotteiden kierteeseen – sinänsä täysin turhaan.

Vastuullisuus ja talous

Todellista vastuullisuutta luonnon kannalta olisi, että noudattaa muutamaa yksinkertaista sääntöä:

  • Osta mahdollisimman vähän
  • Osta mahdollisimman pitkäikäistä
  • Osta mahdollisimman lähellä tuotettua
  • Laita kiertoon se, mitä et tarvitse
  • Tee mahdollisimman paljon itse

Käytännössä moisen litanjan noudattaminen täydellisesti on hankalaa ja yksin asuvalle kerrostalokaupunkilaiselle oikeastaan mahdotonta. Kaikkein vastuullisinta elämää elävät ne syrjäseuduilla asujat, joilla on osittainen omavaraistalous ja kaupassa käydään viikon tai parin välein kimppa-autolla. Tavaraa ostetaan ehkä muutaman kuukauden välein. Töitä todennäköisesti ei ole, mutta luonto kiittää. Tosin onneksi valtaosa syrjäseudun asukeista on jo siinä iässä, että eläkkeet pyörii. Ei tarvitse lähteä omalta asuinseudulta pois.

Lähes kaikkien nuorten taas on pakko, koska rahaa ei mistään tule. Samalla kuitenkin omavaraistalous jää tuntemattomaksi asiaksi.

Yleisen talouden kannalta omavaraistalous on kuitenkin myrkkyä, koska noin vähäinen kulutus ei taloutta ruoki. Onneksi meillä on kuitenkin kaupunkilaiset. Suurimmalla osalla heistä ei ole todellista mahdollisuutta omavaraistalouteen, kiinnostuksesta puhumattakaan. Lähiruoka onkin heille ainoa mahdollisuus ekologisuuteen. Lähiruuan on taas oltava hinnaltaan kilpailukykyistä, koska tietyn pisteen jälkeen on jo rahankäytöllisesti fiksumpaa ostaa muiden valmistamaa ruokaa. Ja tämä taas olisi avain siihen, jossa talouden vireys ja luonnon hyöty yhdistyisivät: eettisesti valmistettu lähiruoka ravintolasta, riittävän edullisesti jotta mahdollisimman moni voisi tehdä näin.

Fiksu ja vastuullinen varakas ihminen siis syö ulkona eettisestä ruokapaikasta.

Fiksut ja vastuulliset päättäjät ja äänestäjät taas voisivat tehdä tämän mahdolliseksi mahdollisimman monelle. Tarvittaisiin jämäkkyyttä tehdä todellisia vaikutuksia asumiskustannusten alentamiseksi, vaikka se sitten leikkaisikin eläkevakuutusrahastojen, ammattiliittojen ja muiden hyötyvien omistajien voittoja. Samoin ruoka-alan sääntelyä voitaisiin löyhentää sen verran, ettei kotileipomoiden tarvitsisi kalliiden säännösten vuoksi sulkea oviaan – annetaan pienemmille yrittäjille varaa hengittää. Liika sääntely antaa epäreilua kilpailuetua suurille toimijoille, joilla on varaa säännösten noudattamiseen.

Käytännön fiksuutta

Äärimmäisyys kulutuksessa on verrattain tylsää. Kyllähän sitä aina jotain täysin tarpeetonta tulee hankittua; ja jos riittävän pitkälle mennään, niin Internet on turha ja tietokoneet on turhia ja älypuhelimet on turhia ja moni muukin on turhaa. Kaikesta saa turhaa kun äärimmäisen absoluuttisesti ja ”puhtaasti” alkaa ajatella. Joillakin tämä ketju menee jo ihmisvihankin puolelle – vaikka onhan sekin kieltämättä totta, että ihmisiä voi olla kohta aivan liian paljon.

Harmaamman näkökulman kautta olen omassa ajattelussani päätynyt seuraavanlaisiin ratkaisuihin:

  • Vältä halvinta. Etsi tasapaino laadun ja hinnan välillä.
  • Ruuasta on ookoo maksaa. Varsinkin jos se on hyvää.
  • Osta mahdollisimman kestävää. Kuinka pitkään jokin tuote on oikeasti tarpeellinen?
  • Vältä hetken mielijohteen ostoksia. Jos asia ei ole muhinut, niin ostos on todennäköisesti huono.

Esimerkin vuoksi olen viidentoista vuoden aikana omistanut kolme puhelinta (neljä, jos työpuhelin lasketaan mukaan). Vastapainona toiset ovat saattaneet pyöräyttää samassa ajassa läpi jo paristakymmenestä puhelimesta, kun on menty aina uusimman mukana. Joskus puhelin ei edes päädy uudelleen käyttöön, vaan se viedään kierrätykseen ”romuna”.

Verkkokaupat

Minua ärsyttää myös yksioikoinen verkkokauppojen syyttäminen sen vuoksi, että niistä on halvempaa ostaa. Todellisuus näiden osalta on sitä, että kaupankäynti on yleisesti siirtymässä verkkoon. Tämä tarkoittaa sitä, että kuluttaja ostaa täsmälleen saman tuotteen halvemmalla verkosta. Tämä ei ole ekologisesti, vastuullisesti tai eettisesti ollenkaan sen huonompi ratkaisu kuin saman tuotteen ostaminen kivijalkakaupasta. Se voi jopa olla parempi ratkaisu, koska verkkokauppojen ei ole pakko rahdata roinaa Suomeen asti ellei sille ole kysyntää. Kivijalkakauppojen ALE-tuotteet ovat monesti tavaraa, jota ei olisi koskaan tarvinnut tuoda myytäväksi asti.

Sen sijaan on kuitenkin ihan ookoo kritisoida sitä, että ostetaan AliExpressiltä tai muilta halpakiinakaupoilta. Tällöin ostetaan halpa ja todennäköisesti myös heikkolaatuinen tuote, joka on tuotettu miten on tuotettu. Ulkomaalaisista verkkokaupoista on hankala tietää varmasti. Ja Internetissä on helppo luvata mitä tahansa.

Toisaalta pitää muistaa, että vastuullisuus on edelleen heikkoa kalliimmissakin (elektroniikka)tuotteissa. Apple on tästä hyvä esimerkki: ulospäin he ovat lupailleet vaikka mitä työntekijöiden oloista, mutta totuus on edelleen karu. iPhonet valmistetaan hirvittävien työolojen keskellä. Maksamallakaan ei vastuullisuutta välttämättä saa kun tuotanto tapahtuu kaukana ja monikansallisesti. Tällöin on se ja sama, ostetaanko tuote perinteisestä kivijalkaliikkeestä vaiko verkkokaupasta.

Mutta Applella on näyttää paperi, että asiat ovat hyvin. Paperillakin minkä tahansa voi saada näyttämään hyvältä.

Tai pahalta.